Osallistukaa heidän kipuunsa

Valmistaudu kohtaamaan toisen kipu

Usein kysymme puolihuolimattomasti toiselta kuulumisia ja odotamme vastaukseksi sitä tavallisinta vastausta – ihan hyvää kuuluu. Muistan selkeästi yhden kerran, jolloin päätinkin vastata toiselle, että ei kuulu kovin hyvää. Näin, kuinka tämän keskustelukumppanin pasmat menivät sekaisin ja hän ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua kanssani. Olin rikkonut kirjoittamatonta sääntöä ja lyönyt pöytään odottamattoman kortin. Keskustelu tyrehtyi siihen.  Olisin halunnut kertoa hänelle väsymyksestäni, joka johtui keskimmäisen lapsemme sairastelukierteestä ja univaikeuksista. Olisin halunnut hetken verran jakaa kipuni toisen ihmisen kanssa. Onneksi minun kohdallani löytyi muita ihmisiä, joille sain jakaa tuskaani ja jotka kuuntelivat minua. Mutta joillakin ihmisillä ei ole varaa valita kenelle puhuvat, vaan juuri minä tai sinä voimme olla niitä ainoita avainhenkilöitä heille.

Jokaiselle annetaan se osa minkä jaksaa kantaa – totta vai tarua?

Tämän tutun sanonnan tarkoitus on hyvä ja rohkaiseva – sinulla on voimaa, sinä jaksat tämänkin vaikeuden läpi.  Toisaalta sanonta luo vääränlaista kuvaa siitä, että pitäisi vain jaksaa kivun ja vaikeuksien kanssa eikä saa musertua. Mielestäni meillä on oikeus musertua kivun ja tuskan edessä, kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin ja vaikeudet toden totta jakautuvat epäoikeudenmukaisesti tässä maailmassa.  Voimme jakaa taakkaamme toisten kanssa ja kaikkea ei todellakaan tarvitse kestää yksin hammasta purren.

Kuunteleminen riittää

Meillä on ratkaisukeskeinen ajattelutapa, kun kohtaamme ihmisiä heidän kivussaan. Olisi niin ihanaa tarjota ratkaisu heidän kipuunsa ja ongelmiinsa. Meillä on tarve sanoa ihmisille juuri ne oikeat sanat, jotka auttavat häntä. Itse olen alkanut aktiivisesti rukoilla Jumalalta viisautta siihen, mitä toiselle puhun tuollaisessa tilanteessa. Raamatunlauseilla lohduttaminen ei ehkä ole oikea lähestymistapa, itsekin yhdessä vaiheessa kyllästyin kuuntelemaan omaan kipuiluuni jaetta: ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” Kun toinen on kärsimyksen keskellä, on vaikea saada lohdutusta siitä, että ehkä joskus kaikki on paremmin.

Voi kun oppisin itsekin vain olemaan kipuilevan ja kärsivän ihmisen lähellä ilman, että pyrkisin tarjoamaan ratkaisua. Kuunteleminen ja toisen kivun jakaminen on parasta, mitä voimme toiselle tehdä, mutta se ei aina ole helppoa. Toisen kipua ei voi täysin ymmärtää ja moni sulkeekin toiset oman kipunsa ulkopuolelle juuri tämän takia, koska ”Kukaan ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu…” Saatamme myös ajatella sananlaskun tavoin: ”Kärsi, kärsi vaan, niin kirkkaimman kruunun lopulta saat…”

Läheisen kuoleman kohtaaminen

Burke kirjoittaa omasta kokemuksestaan isänsä kuoleman jälkeen. Samaistuin hänen kertomaansa, koska oma isäni kuoli ollessani 17-vuotias. Tuota kipua läheisen kuoleman kohdalla ei voi sanoin selittää. Itse olin siinä vaiheessa hyvin vihainen Jumalalle, koska olin luottanut viimeiseen asti siihen, että Hän parantaa täydellisesti syöpää sairastaneen 40-vuotiaan isäni. Jouduin käymään oman kouluni siinä, että hyväksyin tapahtuneen ja vihani Jumalaa kohtaa muuttui rakkaudeksi. Kipu läheisen menettämisestä kulkee yhä mukanani, mutta se ei ole enää musertavaa tai hallitsevaa. Tiedostan elämän rajallisuuden ja pyrin olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää perheeni kanssa.

Tahtoisin rohkaista niin itseäni kuin muitakin elämään kipuilevien ja kärsivien ihmisten rinnalla sinnikkäästi. Ollaan valmiita kohtaaman toisen kipu, kuunnellaan ja ollaan läsnä. Tästä maailmasta kärsimys ja kipu eivät tule poistumaan ja uskonkin samoin kuin Burke kirjassaan tuo esille, että osa meille annettua lähetyskäskyä on toisten ihmisten vierellä kulkeminen. Sillä matkalla saamme myös itse kasvaa läheisempään suhteeseen Jumalan kanssa.   

Henrietta