Usein kysymme puolihuolimattomasti toiselta kuulumisia
ja odotamme vastaukseksi sitä tavallisinta vastausta – ihan hyvää kuuluu.
Muistan selkeästi yhden kerran, jolloin päätinkin vastata toiselle, että ei
kuulu kovin hyvää. Näin, kuinka tämän keskustelukumppanin pasmat menivät
sekaisin ja hän ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua kanssani. Olin rikkonut
kirjoittamatonta sääntöä ja lyönyt pöytään odottamattoman kortin. Keskustelu
tyrehtyi siihen. Olisin halunnut
kertoa hänelle väsymyksestäni, joka johtui keskimmäisen lapsemme
sairastelukierteestä ja univaikeuksista. Olisin halunnut hetken verran jakaa
kipuni toisen ihmisen kanssa. Onneksi minun kohdallani löytyi muita ihmisiä,
joille sain jakaa tuskaani ja jotka kuuntelivat minua. Mutta joillakin
ihmisillä ei ole varaa valita kenelle puhuvat, vaan juuri minä tai sinä voimme
olla niitä ainoita avainhenkilöitä heille.
Jokaiselle annetaan se osa minkä jaksaa kantaa – totta
vai tarua?
Tämän tutun sanonnan tarkoitus on hyvä ja rohkaiseva –
sinulla on voimaa, sinä jaksat tämänkin vaikeuden läpi. Toisaalta sanonta luo vääränlaista
kuvaa siitä, että pitäisi vain jaksaa kivun ja vaikeuksien kanssa eikä saa
musertua. Mielestäni meillä on oikeus musertua kivun ja tuskan edessä, kaikkea
ei tarvitse jaksaa yksin ja vaikeudet toden totta jakautuvat
epäoikeudenmukaisesti tässä maailmassa. Voimme jakaa taakkaamme toisten kanssa ja kaikkea ei
todellakaan tarvitse kestää yksin hammasta purren.
Kuunteleminen riittää
Meillä on ratkaisukeskeinen ajattelutapa, kun
kohtaamme ihmisiä heidän kivussaan. Olisi niin ihanaa tarjota ratkaisu heidän
kipuunsa ja ongelmiinsa. Meillä on tarve sanoa ihmisille juuri ne oikeat sanat,
jotka auttavat häntä. Itse olen alkanut aktiivisesti rukoilla Jumalalta
viisautta siihen, mitä toiselle puhun tuollaisessa tilanteessa.
Raamatunlauseilla lohduttaminen ei ehkä ole oikea lähestymistapa, itsekin
yhdessä vaiheessa kyllästyin kuuntelemaan omaan kipuiluuni jaetta: ”Mutta me
tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa
rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” Kun
toinen on kärsimyksen keskellä, on vaikea saada lohdutusta siitä, että ehkä
joskus kaikki on paremmin.
Voi kun oppisin itsekin vain olemaan kipuilevan ja
kärsivän ihmisen lähellä ilman, että pyrkisin tarjoamaan ratkaisua.
Kuunteleminen ja toisen kivun jakaminen on parasta, mitä voimme toiselle tehdä,
mutta se ei aina ole helppoa. Toisen kipua ei voi täysin ymmärtää ja moni
sulkeekin toiset oman kipunsa ulkopuolelle juuri tämän takia, koska ”Kukaan ei
voi ymmärtää miltä minusta tuntuu…” Saatamme myös ajatella sananlaskun tavoin:
”Kärsi, kärsi vaan, niin kirkkaimman kruunun lopulta saat…”
Läheisen kuoleman kohtaaminen
Burke kirjoittaa omasta kokemuksestaan isänsä kuoleman
jälkeen. Samaistuin hänen kertomaansa, koska oma isäni kuoli ollessani
17-vuotias. Tuota kipua läheisen kuoleman kohdalla ei voi sanoin selittää. Itse
olin siinä vaiheessa hyvin vihainen Jumalalle, koska olin luottanut viimeiseen
asti siihen, että Hän parantaa täydellisesti syöpää sairastaneen 40-vuotiaan isäni.
Jouduin käymään oman kouluni siinä, että hyväksyin tapahtuneen ja vihani
Jumalaa kohtaa muuttui rakkaudeksi. Kipu läheisen menettämisestä kulkee yhä
mukanani, mutta se ei ole enää musertavaa tai hallitsevaa. Tiedostan elämän
rajallisuuden ja pyrin olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan
viettää perheeni kanssa.
Tahtoisin rohkaista niin itseäni kuin muitakin elämään
kipuilevien ja kärsivien ihmisten rinnalla sinnikkäästi. Ollaan valmiita
kohtaaman toisen kipu, kuunnellaan ja ollaan läsnä. Tästä maailmasta kärsimys
ja kipu eivät tule poistumaan ja uskonkin samoin kuin Burke kirjassaan tuo
esille, että osa meille annettua lähetyskäskyä on toisten ihmisten vierellä
kulkeminen. Sillä matkalla saamme myös itse kasvaa läheisempään suhteeseen
Jumalan kanssa.
Henrietta