Kirja lähenee jo loppuaan mutta käydään vielä läpi viimeinen luku. Olen todella syttynyt ja innostunut tästä kirjasta kokonaisuudessaan ja viimeinen luku laittoi itseni todella miettimään sitä mikä on seurakunnan tehtävä ja tarkoitus ylipäätään. Ja miten toimia Kristuksen ruumiina relevantilla tavalla tässä ajassa.
”Kiina-ilmiö” tarkoittaakin seurakuntaa?
Luvun alussa Burke kertoo 1966-luvun Kiinasta. Silloin uuden hallitsijan johdolla kristinuskosta tehtiin laitonta ja se pyrittiin tukahduttamaan kaikin mahdollisin tavoin. Moni joutui jopa antamaan henkensä Jeesuksen tähden. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt seurakunnan kasvua vaan ennemminkin kiihdytti. On todella huikeaa mitä Kiinassa on tapahtunut noihin aikoihin, seurakunta vain kasvoi ja kasvoi.
Mutta se mikä itselläni kolahtaa kaikkein koviten on se, että kyse ei ole siitä miten suuria ja mahtavia megakokouksia seurakunta järjesti, vaan kyse oli yhteisöistä jotka tahtoivat elää yhdessä todeksi uskoaan.
He eivät eläneet vain sunnuntaikristillisyyttä mikä meidän aikamme länsimaisessa kulttuurissa niin helposti nousee pintaan vaan usko oli koko elämä.
Kukaan ei myöskään voinut huutaa megafonilla kaduilla että ”tulkaa seurakuntaan”, eikä kukaan ei voinut mainostaa paikallisessa lehdessä seurakuntansa tilaisuuksia. Luulen että seurakunnan mainonta meni lähes täysin ihmissuhteiden kautta, muuta väylää ei yksinkertaisesti ollut. Tässä on sellainen juttu mikä mielestäni toimii kaikissa konteksteissa ja kulttuureissa. Kohtaa, rakasta ja palvele ystävääsi joka ei tunne Jeesusta niin hän taas voi tämän jälkeen kohdata ne ihmiset jotka hän tuntee. Ja yhtäkkiä verkosto edessäsi on tuplaantunut, ja niin se moninkertaistuu edelleen.
Jumalanpalvelus joka nopeuttaa liikettä
Tämä kyseinen kappale innoittaa itseäni todella paljon elämään enemmän niin kuin Paavali meitä kehoittaa. (Room.12:1) Jos elämme seurakuntana niin että koko missiomme ja näkymme tärkeimpänä asiana on se että sunnuntaina saamme kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen niin silloin on ehkä jotain pahasti pielessä. Burke mielestäni hyvin haastaa kirjassaan ja heittää faktat pöytään. Ei jää paljoa seliteltävää kun miettii sitä miten monesti elämämme on sellaista, että viikossa 1-2 tuntia vietämme seurakunnassa jumalanpalveluksessa ja esim. lapsille on siellä kristillistä kasvatusta sen tunnin verran. Loput 166 tuntia viikostamme eletään vähän niin kuin osa-aikaisen opetuslapsen elämää. Ainakin itsessäni tunnistan tällaista, muiden puolesta en voi puhuakaan.
Tilanteella on väliä
Suora lainaus Burkelta: ”Mediaan ja musiikkiin keskittyneessä yhteiskunnassa on tärkeää kontekstualisoida jumalanpalvelukset välittämään evankeliumia sellaisten musiikin, kielen ja taiteen muotojen kautta, jotka kuuluvat kulttuuriin.”
On todella tärkeää että isoja julkisia jumalanpalveluksia pidettäessä meidän tulee olla ajantasalla siinä mitä teemme. Sanoma on sama ja muuttumaton, mutta kieli miten se tulisi kertoa on muuttunut kahden tuhannen vuoden aikana valtavasti, ja muuttuu edelleen.
Olisi mahtavaa, jos kaikki mitä annamme Jumalalle, olisi parasta ja tahtoisimme hioa kaikki lahjamme terävimmilleen. Jos kerran Jumala on antanut meille niin paljon niin miksi emme antaisi Hänelle myös takaisin niin paljon kuin osaamme ja omistamme. Emme ansaitse Jumalan suosiota tekojemme perusteella, se on aivan totta, mutta eikö kaikkivaltias Jumala ansaitsisi vain ja ainoastaan parasta mitä vain osaamme antaa. Eli ei palvella Jumalaa puolivaloilla, vaan ”annetaan koko elämämme pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.” (Room.12:1)
Tämä blogi jäi nyt vähän niin kuin kesken mutta en lähde tässä purkamaan enempää sitä mitä tämä viimeinen kirjan luku minussa herätti, voisin kirjoittaa niistä ajatuksista melkeimpä oman kirjan, tai ehkä saarnaan siitä vielä jonain päivänä seurakunnassamme.
Onnittelut sinulle joka pääsit kirjassa tähän asti. Olkoon tämä kirja (Raamatun ohessa tietenkin..:)) ohjaamassa sua lähemmäksi Kristuksen tuntemista ja innoittamassa sua antamaan itsesi Jumalan restauroitavaksi.
-Tatu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti